ASKO

1900-luvun alkupuolella isoisoisäni Juho Airola työskenteli Sortavalassa OY Helylän tehtaalla puuseppäosaston mestarina. Puuseppäkoulun ajoilta hänelle jäi hyvä ystävä, Asko Avonius. Puusepän poika Asko Avonius perusti Lahden puusepäntehtaan vuonna 1918. Vuonna 1931 yhtiö vaihtoi nimensä Asko-Avonius Huonekalutehtaaksi ja tuotenimeksi otettiin silloin ASKO.

1940-luvulla Avonius tarjosi ystävälleen Juho Airolalle töitä Lahden tehtaalla, mutta Karjalasta Kangasalle muuttanut Juho ei malttanut jättää Kangasalan kauniita maisemia eikä työpaikkaansa Urkutehtaassa. Ukkini Ilmari Airola sensijaan työskenteli ASKOn palveluksessa vuodesta 1938.

Jatkosodan aikaan Ilmarin ollessa rintamalla, hänen vaimonsa, mummini Vieno, oli viimeisillään raskaana. Avoniukset kutsuivat Vienon kesäksi huvilalleen Isosaareen ja siellä hän synnytti pojan, isäni Aarnen.

Nyt vuosisata Askon huonekalutehtaan tarinan alkamisesta minä, Avoniuksen huvilalla syntyneen pojan tytär, verhoilen ja entisöin Tampereella ASKOn vanhoja nojatuoleja. Tunnen ylpeyttä tästä osasta historiaa, jossa sukuni kytkeytyy näiden huonekalujen syntyyn. ASKOn huonekalut ovat laadukkaita, kauniita ja ajattomia. Teen parhaani, että verhoomoni kautta kulkevat vanhat tuolit palvelevat vielä seuraavaa ja sitäkin seuraavaa sukupolvea.

  • Askon työväkeä vuonna 1939. Ukkini Ilmari oikealla.

Se ensimmäinen

Vuonna 1993 aloitin Päijät-Hämeen ammattikoulussa verhoilijalinjalla. Kierrätys ja kirpputorit  olivat nostamassa päätään noihin aikoihin ja me opiskelijanuoret kiersimme ahkerasti kirpputoreja ja roskalavoja. Keskenämme kierrätimme mm. astioita ja sisustustavaroita. Myös huonekalut löysivät uusia koteja keskuudessamme.

Ammattikoulussa tutustuin tyttöön, joka oli pintakäsittelylinjalla. Hän oli löytänyt vanhan Pormestarintuolin ja muutaman metrin tismalleen samaa kangasta kuin alkuperäinenkin. Hän halusi minun verhoilevan tuolin itselleen. Jostain roskalavalta hänelle oli tarttunut matkaan myös yksinäinen Knoll-tuoli. Ihastuin tuoliin ja sain sen itselleni yliimääräisenä palkkiona verhoilutyöstä.

Valmistuttuani verhoilijaksi 1995, pääsin heti seuraavana syksynä Nuorten työpajalle Hämeenlinnaan töihin. Siellä minulla oli mahdollisuus alkaa entisöidä  ihanaa nojatuoliani. Purin koko tuolin luilleen asti ja tein kaiken alusta asti uudelleen. Se oli ihka ensimmäinen, alusta loppuun asti tekemäni tuoli, jonka itse omistin. Siihen aikaan mikrokuitukankaat olivat suosiossa ja tämäkin tuoli verhoiltiin sellaisella.

Vuosien kuluessa, tuoli kulki mukanani asunnoista ja kaupungeista toiseen. Huonekaluni lisääntyivät ja alkoi tuntua, että jostain on luovuttava. Tämä yksinäinen Knoll-tuoli oli vaarassa menettää paikkansa kodissani. Kohtalo puuttui peliin ja eräs ystäväni ihastui tuoliin ja halusi sen itselleen. Näin tuoli kulkeutui taas kerran, kaupungista toiseen.  Tiemme eivät siis eronneet lopullisesti parinkymmenen vuodenkaan jälkeen.  Luopumisentuskaa ei siis tämän tuolin kanssa tarvinnut kokea. Siellä tuoli nyt jatkaa elämää ystäväni perheessä ja kangaskin on pysynyt samana näihin päiviin asti.

Tuoli muuntuu moneksi

Tampereella asuva nuoripari osti aikoinaan talon pariskunnan miehen isovanhemmilta Pirkkalasta. Kaupan mukana tuli muutamia isovanhempien vanhoja huonekaluja ja nuoripari päätti verhoiluttaa kaksi mukavan näköistä nojatuolia uuteen kotiinsa. Tuolit verhoiltiin pirtsakalla, keltaisella huonekalukankaalla.

Vuodet vierivät. Perheeseen siunaantui pari lasta ja tuolit olivat kovassa käytössä. Nyt lapset ovat kasvaneet teineiksi ja nojatuolit ovat muuttuneet kulahtaneiksi eivätkä näytä enää niin pirtsakoilta kun aikanaan. Oli aika tehdä päätös: Kunnostetaanko tuolit vai hävitetäänkö ne kokonaan? Perheen nuori neiti päätti ottaa toisen tuoleista omaan huoneeseensa ja sai valita itse kankaat. Äidin ja verhoilijan avustuksella päädyttiin kaksiväriseen ratkaisuun. Istuin yksivärinen ja muut osat jotain eläinkuosia. Lopputulos oli ihana. Tuoli muuttui nuorelle neidille mieluisaksi ja äiti sai pitää perheessä tuolin, josta piti. Kaikki olivat tyytyväisiä.

Mutta mitä tehdä toiselle tuolille? Perheen poika ei innostunut tuolista ja sille ei oikein löytynyt paikkaa enää talosta. Tuoli päätettiin myydä pois. Tämä tuoli sai uuden kodin pariskunnalta, jonka lapset ovat jo aikuisia. Tuolista oli tarkoitus tehdä isännälle istuin uuden takan eteen. Kangasta valitessaan mies totesi, että tuoli olisi täydellinen, jos siinä olisi vielä juomateline. Voisi saunan jälkeen istuskella saunajuoman kanssa takan ääressä. Verhoilija pisti toiveen vaivihkaa korvan taakse ja kun tuoli oli valmis, oli siinä –yllätys, yllätys - irroitettava juomateline, joka oli päällystetty samalla kankaalla kuin tuoli.

Tämä tuolipari osoittaa hyvin sen, että kangasvalinnalla on suuri merkitys siihen, miltä tuoli näyttää. Nämäkin kaksi vanhaa tuolia jatkavat nyt uusissa asuissaan elämäänsä. Täysin erilaisina, mutta molemmat sopivat juuri sinne, minne ne on tarkoitettu.